Loppuvuodesta minulla tuntuu aina olevan tähdellisempää tekemistä kuin kirjoittaminen. Kun nyt joulukuussa jotakin olen naputellut, tuotosten lopussa on yleensä ollut suosittelijoiden yhteystiedot.

(Onko sinulla käyttöä viestinnän ammattilaiselle – tarvitsetko näkemystä esimerkiksi sisällöntuotantoon, verkkosivujen kehittämiseen tai mediaviestintään? Tutustu taustaani ja ilmianna itsesi!)

Muina aikoina olen enimmäkseen analysoinut asioita, välillä vähän yli.

Luomajärven Hevoskievari, Ikaalinen

”Minkä takia sä koko ajan matkustat?” on minulta usein kysytty.

”Koska voin”, olen vastannut.

Pakomatkalla jostain lienet sinäkin

Onkohan tässä lopulta mitään järkeä? Paikat vaihtuvat, maneerit toistuvat. Turismin aiheuttavat ongelmat kasautuvat maailmalla, ja minä julkaisen juttuja jo valmiiksi ahtaista Barcelonasta, Amsterdamista ja Reykjavíkista.

Toki sekaan mahtuu vieraampiakin kohteita. Mutta haluanko sittenkään muiden edes löytävän niitä?

Varo hevosmiehiä ja hevosia, Luomajärven Hevoskievari
Hevoshenkilöitä!

Mallassauna, Luomajärven HevoskievariAinakin välillä haluan. Ikaalisissa kannattaa ehdottomasti katsastaa sympaattisen pariskunnan pyörittämä Luomajärven Hevoskievari, vaikka vilja-aitassa nukkuminen arveluttaisi – jopa minä ja äiti selvisimme vessareissuista pihan poikki.

Suomenhevoset, Luomajärven Hevoskievari Suomenhevonen, Luomajärven Hevoskievari Hevosia, Luomajärven Hevoskievari

Kahden yön joulupaketti aterioineen, saunomisineen ja rekiretkineen maksoi yhdeltä hengeltä 270 euroa. Vähintään yhtä kannattava investointi oli viidenkympin ratsastusretki, jolla pääsimme hyvän opastuksen turvin kiertämään lähimaastoja ja ylittämään itsemme.

Vinkki islantilaisille: vaikka suitset käteen -ratsastusreissuissa on puolensa, kyllä olennainen osa kokemusta on sittenkin myös hevosen harjaaminen ja satuloiminen.

Tiia ja suomenhevonen Tora, Luomajärven Hevoskievari
Kärsimättömän oloinen Tora osoittautuikin leppoisaksi kaveriksi.

Lämpimät voileivät, Luomajärven Hevoskievari

Suosituksilla on hetkensä ja blogilla tarkoituksensa. Matkabloggaamisessa on silti toinenkin paradoksi: minusta tuntuu usein jopa vähän ikävältä lähteä reissuun, kun edellisetkin tarinat ovat vielä kertomatta.

Harrastuksen ei pitäisi olla taakka. Matkapäiväkirjasta olisi silti hölmöä luopua, kun vaivana on sisäsyntyinen tarve kirjoittaa ja kuvata – ja toisaalta seikkailla, vaikka joskus visioinkin viettäväni koko loman kotona.

Vuoden 2017 viimeisen tekstin kirjoitin teille nyt Tartossa.

Kirjoita kommentti