Tallinna on täynnä mielenkiintoisia kahviloita ja ravintoloita. Ja rahkapatukoita.
Meuhkasin viime juhannuksen jälkeen, että Tallinnassa täytyy vastedes käydä useammin. Hieman joudun nyt oikaisemaan puheitani: Suomenlahden tuolla puolen täytyy vastedes käydä useammin varsinkin talvisaikaan.
Tukholma. Naapurimaidemme t-kirjaimella alkavista pääkaupungeista se, jossa örveltävien maanmiesten puolesta tuntemaani myötähäpeää lieventää aina henkilökohtainen häpeä omasta asukokonaisuudestani.
Lämpötila Sloveniassa oli saapuessamme 36 astetta. Itselläni ei ollut mitään kunnon kesäkelejä vastaan, mutta pari päivää myöhemmin olisi tietysti voinut olla mukava reippailla reilusti viileämmissä olosuhteissa.
Slovenialaiset uskovat suomalaisten viihtyvän jatkuvassa humalassa ja kuuntelevan samalla heviä, kun taas me suomalaiset ‒ no, emme useinkaan edes kuvittele tietävämme Sloveniasta yhtään mitään.
Jo matkan varrella vanhentunut virolainen jatkokertomus alkaa viimein tulla tiensä päähän. Jäljellä on enää pari erittäin oleellista kuvaa, joita en saanut sovitettua aiempiin asiayhteyksiin.
Tallinnan keskiaikainen vanhakaupunki kuuluu olevan yksi Euroopan parhaiten säilyneistä. Turistirysäksi se on sikälikin erityinen paikka, että tusinaravintoloiden ja krääsäkauppojen seassa on myös oikeasti tutustumisen arvoisia asioita.
Edelleen Virossa vähän hävetti olla suomalainen, ja olin iloinen siitä, että satunnainen ohikuulija saattoi hyvällä onnella luulla minua ja sloveenityyppiä saksalaisiksi.
Vappu meinasi tänä vuonna jäädä juhlimatta. Ratikan kulkua hidastaneiden nuorisohuligaanien ansiosta olin viimeinen, joka hiki päässä juoksi Tampereen-bussiin.
Kunnon nollausloma taitaa olla tämä tämmöinen, josta ei oikein ole mitään kerrottavaa saati kuvamateriaalia. Kerrankin taivas olisi kotona kirkkaampi kuin Sloveniassa.